Two nice menRakkaat ystävät, olin viikon alkupäivinä vaimoni Annen kanssa Malojapassin Italian puoleisessa päässä Castasegnassa. Sieltä kiipesimme Soglion aurinkoterassille, josta seurasimme elämää alhaalla laaksossa. Kuin tilauksesta tuli näkökenttäämme pieni lentokone, joka urheasti lensi kohti Malojaa ja St. Moritzia. Todella häviävän pieneltä kone näytti jylhien vuorenhuippujen keskellä. En voinut olla ajattelematta tätä muistopäivää ja alppilentäjiä: majuri Väinö Mikkolaa, luutnantti Äly Durchmannia, vänrikki Carl-Erik Leijeriä sekä italialaista lentomekaanikkoa Carlo Rivaa. Tänä päivänä 94 vuotta sitten aamun tunteina, noin 9.30 syöksyi Leijerin ohjaama vesitaso Savoia Zollikonin rannan tuntumassa veteen, jolloin ohjaaja itse sekä lentomekaanikko Riva saivat surmansa. Toinen kone, johon he olivat menettäneet yhteyden, tuhoutui lähellä Braunwaldia Tödi-vuoren rinteillä.  Koneen jäännökset sekä Mikkolan ja Durchmanin ruumiit löytyivät 9. lokakuuta, siis runsaan kuukauden kuluttua. Molempien koneiden tuhon syyksi todettiin potkurin rikkoutuminen ja sen osien aiheuttamat vauriot koneen siiville.

Suomen tasavalta, silloin vain parin, kolmen vuoden ikäinen, koki järkyttävän raskaan menetyksen. Kolme eturivin lentäjää, ehkä parhaat ja kokeneimmat kaikista tovereistaan sekä mukaan lähtenyt mekaanikko menettivät henkensä. Luonnollisesti aineellisetkin menetykset olivat raskaat itsenäisen Suomen alkutaipaleella.

94 vuotta on kulunut. Me olemme kokoontuneet tämän muistokiven äärelle. Me emme muistele ainoastaan näitä neljää lentoturman uhria, vaan kaikkia niitä maamme hyväksi suurimman uhrinsa antanutta. Uudessa Testamentissa luemme Jeesuksen omina sanoina: „Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä“ Joh. 15.13. Tämä voidaan sanoa myös niin, että antaa koko elämänsä lähimmäistensä hyväksi. Ja sellaisia ihmisiä on ollut kaikkina aikoina ja kaikkialla koko maailmassa. Sellaisista ihmistä tahdomme tänäkin päivänä Taivaallista Isäämme sydämestämme kiittää.

Mutta vielä haluaisin jatkaa. Olimme sukuseuramme retkellä Tali-Ihantalassa. Ihantalan kirkkomaalla on valtavia kivilohkareita, joiden suojassa suomalaiset puolustautuivat kesällä 1944 ja saivat vihollisen hyökkäyksen torjutuksi. Ihantalan ihmeestä on kirjoitettu ja kerrottu yhä uudelleen. Me sukulaiset laskimme kukkamme 5.8.44 siellä kaatuneen kenraalimajuri Einar Vihman valtavaan kivenlohkareeseen kiinnitetyn muistotaulun eteen ja luin Vanhasta Testamentista tämän kohdan: „Kun lapsenne vastaisuudessa kysyvät, mitä nämä kivet merkitsevät, niin vastatkaa heille, että Herra katkaisi virran juoksun ja että hänen kätensä on väkevä“ Josua 4,6 ss.  Tali-Ihantalan taistelu oli Pohjoismaiden historian rajuimpia ja siinä niin suomalaiset lentäjät kuin myös heidän asetoverinsa Kuhlmeinin lento-osastosta näyttelivät aivan ratkaisevaa osaa. Joukkojen siirtojen ehkäiseminen, huoltoyhteyksien sekä panssarivaunujen tuhoaminen olivat niin hävittäjä- kuin pommikoneiden lentäjien uhrautuvaa toimintaa. Ei syyttä ole tämä päivä myös Suomen Ilmavoimien vainajien päivä. Me tahdomme kaikkien Sveitsin suomalaisten ja Suomen ystävien puolesta kysyä, mitä nämäkin kivet täällä Zollikonissa merkitsevät, vastata vaikka näin: Kaikkia meitä auttaa nytkin ikiaikojen Jumala, hänen iankaikkiset käsivartensa kannattavat jokaista meitä niin täällä kuin siellä kotimaassa Suomessa. 

Pekka