Hyvän Paimenen sunnuntai

Rakkaat ystävät,

tämänvuotiselle kevätkirkollemme ei voisi olla parempaa teemaa kuin mitä on Hyvä Paimen. Ja nyt haluaisin tästä aiheesta aivan henkilökohtaisesti puhua.  Lapsuuteni kotipappila Pohjanmaalla oli varsin luonnonläheinen kasvualusta. Niityt ja pellot ympärillä, metsä aivan lähellä, navetta ja talli pihapiirissä. Talousrakennusten takana oli laidun, jota ympäröi sähköaita ja jossain nurkassa raksutti Olli, sähköpaimen. Oli hurjan jännittävää ottaa molemmin käsin langasta kiinni ja kokea iskujen voima. Sen kyllä kesti aivan hyvin.

Mutta vakavampaa oli tuon kokemuksen siirtäminen uskon elämän alueelle. Se taisi olla juuri tämä sunnuntai 30-luvun lopulla. Isäni saarnasi Hyvästä Paimenesta ja yhtäkkiä tekstistä jäivät mieleeni sanat: vitsa ja sauva. Meillä oli kotipappilassa aika kova kuri. Puolitoista vuotta nuoremman veljeni kanssa yritimme olla ihan kunnolla, mutta se ei rehellisesti sanoen läheskään aina onnistunut. Aika usein saimme maistaa piiskaa. Kerran jopa harjoittelimme veljeni kanssa sitä, että jos siihen vaikka tottuisi, eikä kävisi enää niin kipeää. 
Annoimme toinen toisille siis piiskaa, mutta ei se siitä parantunut.

Siellä kirkossa aloin siis pohtia Hyvää Paimenta ja minua alkoi pelottaa. Siellä sähköpaimen Ollin tavoin jossain elämän nurkassa suuri Paimen seisoo ja tarkkailee meitä piiska ja keppi kädessä. Ja jos teemme jotain pahaa, väärää, kiellettyä, niin sieltä sitä alkaa tulla: kuritusta, rangaistusta.

Olikohan se yksi syy siihen, että 60 vuotta sitten 1954 syyskuun alussa kirjoittauduin Helsingin Yliopiston teologiseen tiedekuntaan, papinkouluun siis. Muistan Pentti Saarikosken, myöhemmin runoilijan, kuinka hän oli meidän fuksien joukossa taikka Kari Rydmanin, jonka tie johti musiikin pariin. Me olimme etsimässä vastauksia suuriin, tärkeisiin kysymyksiin. Ja vastauksia tuli jo silloin ja itselleni henkikohtaisesti vielä enemmän papintehtävissä niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Hyvästä Paimenesta jo opiskeluvaiheessa selvisi, että Jeesus tämänpäiväisessä tekstissä viittasi Paimenpsalmiin ja sanoi: „Minä olen se paimen, se hyvä“ (ego eimi ho poimen ho kalos). Ja sitten hän kertoi tästä tarkemmin: vitsallaan ja sauvallaan hän tahtoo avata tietä laumalleen vaikeassa maastossa. Niiden avulla hän myös puolustaa laumaansa pahoja ihmisiä ja petoja vastaan. Illan tullen hän johdattaa lampaansa (niin kuin vieläkin voimme Galileassa tai Juudeassa sellaisen turvapaikan nähdä) yösuojaan, joka on kivistä rakennettu hevosenkengän muotoinen, jossa on aukko käydä sisään ja ulos korkeiden kiviseinien suojaan. Oviaukkoon paimen itse asettuu ja voi Jeesuksen tavoin sanoa: Minä olen lammastarhan ovi. Joka tänne yrittää pahat mielessä, joutuu minun kanssani tekemisiin

Näin alkoi käsitykseni Hyvästä Paimenesta muuttua ja kun vielä käymme läpi kärsimyshistorian, niin aina syvemmin käsitämme, että ristiin kiinnitetyillä käsillä ei uhata eikä lyödä. Ne ovat levitetyt siunausta varten. Ja siunaus puolestaan merkitsee alkukielellä samaa kuin että ottaa syliin ja puristaa hellästi. Ja niinhän ylösnoussut Vapahtaja tänään haluaa tehdä: lohduttaa, rohkaista, auttaa ja avata tietä eteenpäin silloin kun sitä ei heti nähdä. 
Ollessani merimiespappina Rotterdamissa ja Lontoossa, kävi joskus, että kesken saarnaa joku merenkulkija kysyi yllättäen: „Kuule, nyt mä en ymmärtänyt, voisitko uudestaan sanoa, mitä sä tuolla oikein tarkoitit?“ Ensiksi olin ihmeissäni, mutta sitten käsitin, että takana oli aito etsiminen ja toisaalta luottamus siihen, että kirkossa kuuluu hyvä, auttava, parantava sanoma, joka ulottuu sinne kovimpiin myrskyihin ja kokemuksiin niin maalla kuin merellä. Ja juuri näin se on tänä Hyvän Paimenen sunnuntaina ja elämämme jokaisena uutena päivänä aina ja joka paikassa.  

Sydämestäni toivotan kaikille meille kaikkea hyvää, uskoa ja luottamusta Hyvän Paimenemme turvissa. Amen.   

Pekka